Huh, yhteen viikkoon mahtui niin paljon uutta, etten tiedä mistä edes aloittaa. Olen ajanut autoa vasemmanpuoleisessa liikenteessä sisällissodan jälkeensä jättämiä kuoppia väistellen (olin siinä kuulemma aika hyvä – kiitos kuuluu tietokonepeleistä opituille taidoille! :)), uinut meressä valashain kanssa, syönyt eksoottisia ruokia, saanut ruokamyrkytyksen, polttanut päänahkani otettuani cornrowt, ollut merisairaana ja saanut outoja punaisia pilkkuja ympäri kehoani. Olen rakastunut Maputoon, tullut taas vähän ruskeammaksi ja ollut onnellinen päästessäni takaisin kotiin Mbabaneen.
Miten edes päädyin lähtemään Mosambikiin? En ole ihan varma. Ensin olin menossa Tuulikin ja Marian kanssa rantalomalle Etelä-Afrikkaan. Huonekin oli jo varattuna Sodwana Baysta. Sitten nuo kaksi ja Veli-Matti ja Anne päättivät lähteä sitä ennen viikonlopuksi Mosambikin pääkaupunkiin Maputoon. Tuulikki varasi meille huoneen sieltä – tai luuli varanneensa. Huomasimme, että meille olikin huone varattuna paikasta 600 kilometriä Maputosta koilliseen, Praia de Tofosta. Jotenkin lopulta päädyimme päivää ennen lähtöä sellaiseen ratkaisuun, että lähtisimme kaikki viisi ensin viikonlopuksi Maputoon, josta minä, Maria ja Tuulikki jatkaisimme Praia de Tofoon. Sitten vain autoa vuokraamaan ja toivomaan, että viisumit maksavat rajalla niin vähän kuin mitä huhu kertoi. Jokaisella ihmisellä, jolta kysyimme, oli vain ollut eri mielipide viisumien hankkimisesta. Joku oli sitä mieltä että niitä ei tarvitse ollenkaan, joku sitä mieltä että niitä saa vain konsulaatista ja joku väitti niiden maksavan rajalla jonkun ihan älyttömän määrän rahaa. Konsulaatti oli kiinni päivänä ennen lähtöämme, ilmeisesti ne olivat menneet katsomaan Swazimaan pääministerin valintaa, joten asiaa ei saanut sieltä kysyttyäkään.
Lähdimme matkaan perjantai-iltapäivänä töiden jälkeen. Autovuokraamon viehättävä neiti kuulosti vähän kauhistuneelta siitä, että olimme lähdössä siihen aikaan. Se kyseli, että olemmeko me ihan oikeasti lähdössä nyt, ja että olemmeko me sitten olleet ennenkin Mosambikissa? Emme antaneet muiden skepsisyyden kuitenkaan lannistaa itseämme. Matka sujuikin ongelmitta. Rajalla tosin auto kieltäytyi yhteistoiminnasta ja pamautti varashälyttimet päälle aina kun yritimme lähestyä sitä. Seisoskelimme sitten hetken puun alla sadetta pitämässä ja ihailemassa yhtä Swazimaan kuuluisista ukkosmyrskyistä, kunnes auto leppyi meille ja suostui jatkamaan matkaa. Viisumit maksoivat vain 172 randia/emalangenia (vähän yli 10 euroa), eikä kukaan huomauttanut mitään siitä että oleskelulupamme oli ehtinyt jo päättyä. Onneksemme emme tienneet vielä millaisia Mosambikin tiet ovat, muuten emme ehkä olisi uskaltaneet ajaa Maputoon pimeällä. Maputon tietulleista selvittiin randeilla, Etelä-Afrikan valuutalla, niitä oli unohtunut mukaan onneksi parikymmentä.
Maputo
Maputo on kaupunki joka vei mun sydämen. En ehtinyt viettää siellä kuin yhden päivän ja kaksi iltaa, joten en saanut kuviin jokaista viehättävää yksityiskohtaa, jonka haluaisin näyttää teille jokaiselle. En ehkä osaa sanoinkaan kuvailla, miten kaunis paikka se oli kaikessa rähjäisyydessään, likaisuudessaan ja köyhyydessään. Kommunismin ajan betonikolossit, hylätyt siirtomaa-ajan talot rapistumassa kaupungin keskustassakin, viehättävän omaperäinen mosambiklainen taide kaduilla, latinalaisen kulttuurin vaikutus, rannat ja palmut ja surullisenkauniit ihmiset joiden kasvoilta näkyivät sodan menetykset. Mosambikin ihmisissä oli jotain, minkä vuoksi mun oli helppo samaistua niihin ja tuntea heti yhteenkuuluvuutta. Ehdin Maputossa vähän tutustua yhteen HIV-positiiviseen kodittomaan poikaan, joka oli suunnilleen minun ikäiseni. Hänen nöyryytensä ja vilpittömyytensä teki minuun syvän vaikutuksen ja sai samalla näkemään, että tuossa voisin olla minä – ja tavallaan siinä olenkin minä, siinä paikassa missä kaikki ihmiset ovat yhtä Jumalassa. Olisin halunnut tosi kovasti auttaa, mutta en voinut enempää kuin siunata, rukoilla ja ostaa vähän ruokaa. Ja älkää sanoko että tein minkä hetkessä pystyin, sillä aina olisi voinut tehdä enemmänkin, oikeasti.
Tien päällä
Sunnuntaina jätimme Annen ja Veli-Matin taaksemme etsimään tiensä takaisin Mbabaneen kombikyydillä, ja matka jatkui kohti Tofoa. Kartalla tie näytti mukavalta ajaa. Viehän Tofoon sentään moottoritie numero yksi Maputosta ylemmäs Mosambikiin. No, mosambiklainen käsitys moottoritiestä on ehkä aika erilainen kuin suomalaisten tai swazien... Kyllähän meitä oli varoiteltu, että tiet Mosambikissa ovat huonoja, ensin siirtomaa-ajan alikehityksen vuoksi ja sen jälkeen kahdenkymmenen vuoden sisällissodan jäljiltä. Aika suuri osa tiestä oli jo kunnostettu niin, että siinä oli kaksi ihan kelvollista kaistaa, mutta voin 70 kilometrin pätkä oli vielä aiemmassa asussaan. Se siis tarkoitti valtavia reikiä keskellä tietä, jatkuvasti, ja hiekkapenkereelle hiljalleen sortuvia reunoja. Tällä osuudella nähtiinkin menomatkalla kaksi ja paluumatkalla yksi tien sivuun kaatunutta rekkaa.
Muita matkustamisen ihmeitä: Poliisi pysäytti meidät neljä kertaa. Kahdesti ilmeisesti huvin vuoksi, kerran saadakseen rahaa, mistä selvittiin pienellä nöyristelyllä ja lahjuksella (Hyvä Tuulikki! Mä olisin niin pulassa noiden kanssa, en osais niellä ylpeyttäni :)), ja kerran kertoakseen että me ei saataisi ajaa Mosabikissa Suomen ajokortilla. No, mitäs nyt tehdään, me mietittiin – mutta ei ilmeisesti tarvinnutkaan tehdä mitään, tämän kerrottuaan poliisi lähti pois ja antoi meidän jatkaa matkaa. Viides poliisi jonka kohtasin oli Maputossa. Se oli tosi mukava, jutteli kaikenlaista ja lopulta pyysi minut treffeille ja kylään poliisiasemalle. Kieltäydyin tietenkin taas kohteliaasti univormujen ja isojen pyssyjen oudosta viehättävyydestä huolimatta, kertoen että minulla on jo someone special Suomessa odottamassa.
Opimme myös aivan uusia tapoja kuljettaa ihmisiä ja eläimiä. Näkeehän niitä täälläkin, mutta ei ihan samassa mittakaavassa! Näimme muun muassa vuohia ja hanhen bussin katolla ja kymmenen pientä vuohta ja kaksi ihmistä tukkikuorman päällä rekan vetämänä. Jostain syystä monien kombien (afrikkalainen julkisen liikenteen muoto joka on jotain taksin ja bussin väliltä) eteen oli kiinnitetty iso kala. Mistähän siinäkin sitten oli taas kyse, sitä en tiedä.
Praia de Tofo
Tofo on hiekkaa, palmuja ja aaltoja. Hiekkaa, palmuja, aaltoja, hiekkaa, hiekkaa, ja palmuja. Ja vielä vähän hiekkaa, joka paikassa. Hiekkaa tukassa, hiekkaa sängyssä, hiekkaa laukussa. Oljesta tehtyjä majoja, pikkupoikia myymässä simpukoista tehtyjä koruja, homeisia patjoja, homeista kaikkea, kylmiä suihkuja ja kuumaa aurinkoa. Pari pientä kujaa ja kioskia, muutama ravintola, viehättävä surffarikahvila, sukelluskouluja ja David Hasselhoffin näköisiä ja oloisia rantaleijonia.
Ehkä kerron viimeisimmästä ensiksi. Surffaajien kohtaaminen oli mahdollisesti matkan suurin järkytys. En olisi vain uskonut, että 80-luku elää jossain alakulttuurissa vielä noin vahvana! Tofo oli täynnä miehiä, joilla oli pitkät, vaalennetut hiukset, ruskeat kehot ja rintakarvoja, ja joiden elämäntehtävänä oli surffata, esitellä kehoaan rannalla ja välillä hyppiä aaltoihin Baywatchia onnistuneesti imitoiden. Siis niinq OIKEESTI...
Miellyttävä kohtaaminen tapahtui sen sijaan kauempana Intian valtamerellä merisafarilla, jolle hyppäsin mukaan pää edellä, tapani mukaan. Tajusin vasta meressä valashain vieressä ollessani, etten ole koskaan uinut räpylät jalassa tai käyttänyt snorkkelia, ja että olisin ehkä voinut kysyä vinkkejä niihin ennen kuin olen avomerellä ja minun pitäisi ihastella maailman suurinta kalaa, yhdeksän metriä pitkää. Ensimmäinen sukellus menikin näiden taitojen opetteluun, mutta onneksi mereltä löytyi toinenkin valashai, jonka kanssa pulikoimme melkein puoli tuntia! Ennen veteen menoa pelotti, että entä jos se ei pidäkään ihmisistä, mutta heti kun sen näki, ei sitä osannut olla peloissaan. Valashaita ei paljon ihmiset kiinnostaneet, se vain seilasi vedessä suu auki planktonia syöden ja aika pösilöltä näyttäen. Ei sellainen köntys tekisi pahaa kuin ihan pikkukaloille, joita se syö. Toinen meressä kohtaamani olio oli meduusa. Tämä ei ollut aivan yhtä miellyttävä kohtaaminen. Ai niin, ja näin myös rapuja ja simpukoita! Ja valaan pyrstön!
Kohtasimme Tofossa myös – muita suomalaisia. Kuka meistä se olikaan, joka sinne tullessa oli sanonut, että nyt olemme kyllä niin syrjäisessä maailmakolkassa että ehkä täällä olisimme ainoat suomalaiset... Lomailemassa oli siellä fysioterapeuttiopiskelija, joka teki Maputossa työharjoitteluaan. Myös Maputossa sekä meno- että paluumatkalla törmäsimme suomalaisiin, vieläpä tuttuihin tilapäisiin afrikansuomalaisiin. Pieni manner... :)
Home Sweet Home
Päivät kuluivat nopeasti aalloissa leikkien ja tropiikista nauttien. En ole muistaakseni ennen ollut tuollaisessa trooppisessa ilmanalassa, joten kaikki siihen liittyvä oli minulle uutta ja ihanaa. Loma teki hyvää, mutta myös paluu takaisin Swazimaahan ja Mbabaneen oli mukava. Mosabikin jälkeen joitakin asioita Swazimaassa osaa arvostaa ihan uudella tavalla. Kun tämä on ollut ainoa Afrikan maa jota tunnen edes vähän, ei ole voinut suhteuttaa näitä kokemuksia oikein mihinkään. Nyt kun niitä voi suhteuttaa maahan, joka on ollut vielä vähän aikaa sitten maailman köyhin, monet asiat täällä tuntuvat todella ylelliseltä. Niin kuin supermarket, moottoritiet, kuumat suihkut ja talo joka ei haise homeelle. Mbabanessa tuli ostarilla heti vastaan tuttu luomukahvilan myyjä, joka tervehti iloisesti, Shopritesta ostin pakasteesta vegaanista soijarouhekastiketta ja taksikuski haukkui Maputoa, kehui Mbabanea ja lopulta kysyi haluaisinko hänen kanssaan naimisiin. Illalla Mohammed sattui kulkemaan ohitse ja kävi toivottamassa tervetulleeksi takaisin, ja aamulla siivooja imitoi kissaa oven takana ja kun avasimme oven, se kysyi että voitaisko me vaihtaa satanen kahteen viiskymppiseen. Kohta lähtö kirkkoon ja sitten taas pyhäkoululaisten armoille. Takaisin tuttuun ja turvalliseen arkeen. :)
Loppuun vielä vähän Swazimaan uutisia: Swazimedia kertoo, että YK:n listoilla Swazimaa on middle income country, siitä huolimatta että on selvää että kansa täällä on köyhää, köyhää, köyhää. Tämä johtuu tietenkin hallitsevan luokan rikkaudesta. Itse asiassa, jos varallisuus jaettaisiin täällä tasaisesti, jokaisella swazilla olisi miljoona emalangenia, joka on noin 100 000 dollaria!
Maria Maputossa
Maputon kadut on nimetty sosialismin sankareiden mukaan.
Tiukkaa tinkimistä
Ykköstie ja kaatunut rekka. Tämä kuva näyttää juuri siltä miltä näyttivät unelmani teini-ikäisenä, kun suunnittelin isona ryhtyväni vallankumoustaistelijaksi viidakkoon.
Meri ja Meri! :)
2 kommenttia:
Kaikki siellä kuulostaa niin ihmeelliseltä ja ihanalta ja kiinnostavalta ja kaikelta siltä, mikä matkaamisessa on ihan parasta, etten yhtään malttaisi pysyä housuissani ja Suomessa vaan tahtoisin heti tutkimaan uusia maailman kolkkia.
:) tuu tänne käymään!
Lähetä kommentti