Linkkeja

Tassa on muita Swazimaablogeja sellaisille jotka on eksyneet tanne siksi etta haluaisivat kuulla lisaa elamasta Swazimaasta eivatka vain mun kuulumisista.

http://zulukuningatar.livejournal.com/
http://nettaafrikassa.blogspot.com/
http://irc-galleria.net/blog.php?nick=aidaN^

Tyonakyja

Hei taas.

Viikonloppu oli kolea ja sateinen. Lampotila laski valilla alle kymmenen asteen ja korkeammalla vuoristossa ei nahnyt montaakaan metria eteenpain. Lauantaina shoppailin ja sunnuntaina menin ihastuttavan suomalaisen pariskunnan, Jukan ja Susannan, kanssa heidan kirkkoonsa kaymaan. Susanna johtaa taalla yhdistysta nimelta Havulaakson lapset (www.havulaaksonlapset.fi), jonka jarjestamaa sunnuntailounasta menimme katsomaan ja auttamaan kirkon jalkeen ja syotyamme oman lounaamme, joka tapahtui Suomen kunniakonsulaatissa, joka on samalla kahvila ja korukauppa. Havulaaksossa ruokitaan paivittain noin sata lasta. Lisaksi siella toimii esikoulu arkisin, jossa muutama meista onkin harjoittelussa. Antakaa niille rahaa jos etsitte avustuskohdetta :) Tai no antakaa kaikille muillekin! Mutta myos niille! Taalla jokainen jarjesto kamppailee rahoitusvaikeuksien kanssa.

Ensimmaista kertaa en meinannut pystya pidattamaan kyynelia. En tieda miksi se tapahtui tanaan. Ehka sita oli niin auki jumalanpalveluksen jaljilta. Halusin vaan itkea kaikkien niiden lasten surut pois. Purin kuitenkin huulta ja toin esille vain sen ilon joka sydamessa oli naiden lasten kohtaamisesta. Mina olen siella kuitenkin heita varten eivatka he minun suruani ihmettelemassa. Kaikki ne suloiset lapset, joiden elamankohtalot voi olla tosi rankkojakin. Musta tuntui etta Isa itki minussa heidan tuskaansa. Paatinkin sitten aloittaa jo heti ensi sunnuntaina kun Susanna kysyi, haluaisinko tulla pitamaan heille pyhakoulua. Kitarallekin loytyy vihdoinkin kayttoa! Kivaa paasta keskittymaan ihan vaan evankeliointityohonkin valilla. Vaikka taalla onneksi uskoaan ei tarvitse peitella muussakaan tyossa. Niin etta ei LDS:llakaan ole ongelmia loytaa tasapainoa diakonian ja julistamisen valilla. Kun ei ole toista ilman toista...

Hmm, mitahan muuta. Arki alkaa asettua paikoilleen. Tuntuu etta mulle on taalla paikka johon sovin, etta jotenkin palapelin palaset vaan loksahtavat kohdalleen. Taalla on tosi hyva olla just nyt. <3 Huomenaamulla lahden ensimmaiselle pidemmalle maaseutumatkalleni. LDS:ltakin taitaa olla vahan rahat lopussa, niin etta ne eivat ole saaneet sahkolaskua maksettua Ndzevanen toimistolla. Menen siis pariksi paivaksi paikkaan jossa ei oo sahkoa eika ilmeisesti kovin paljon vettakaan... Tasta tulee mielenkiintoista. Taskulamppu ja monta vesikanisteria vaan mukaan :)

HIV on lasna kaikkialla

Viikonlopun uutisotsikoita

Ihania paikallisia linssiluteita

Tassa on isalle ja aidille todiste siita etta olen edelleen hengissa ja hyvinvoiva. Kuvan otti uusi ystavani Saara-Maria 6v. Maa on vino, ei kuva! Vuoristossa kun ollaan.

Unohdin kotiin sen mita mun piti tanne kirjoittaa. Siina luki etta toissa on tosi mahtavaa, maaseudulla eksoottista, kivaa kun paasen tekemaan tyota joka tuntuu silta etta teen oikeaa asiaa oikeassa paikassa oikeaan aikaan. LDS on kaynnistelemassa nuorisotyotaan juuri ja haluaa multa vinkkeja siihen, mika on jannittavaa ja huvittavaa, tai siis niinku etta mita ma nyt voin sanoa. Mutta sitten sita valilla huomaa muiden tyota tarkastellessaan etta onhan mulla mun oma nakokulma ja se on ihan mietitty, etta osaan perustella etta miksi teen asiat niin kuin teen, ja mulla on sellaisia ideoita joita muilla ei ole. Taalla aion alkaa pitamaan kahdella maaseudun koulussa 10-12-vuotiaiden tyttojen naiseksikasvamisryhmia, oon niista tosi innoissani :). Sitten olen mukana myos orpolasten huoltajien tukiryhmassa ja leikin aids-orpojen kanssa maalla. Ja sitten viela halusin sanoa etta meilla on maailman paras siivooja, se jopa viikkaa meidan alushousut. Joka kylla on myos vahan kiusallista. En tieda pitaisiko alkaa siivoamaan itse vahan enemman ettei sen tarvitsisi jarjestaa purnukoita vessassakin ja asetella meidan hammasharjoja symmetrisesti lavuaarin kummallekin puolelle. Niin etta ne jotka toivoo etta Afrikka opettais mulle jotain kaytannon taitoja, niin turha toivo! :)

Mulla oli myos mun ensimmainen afrikkalainen ruokaelamys. Menimme tyopaikan porukan kanssa maalla teurastamolle. Luulin etta sielta vaan haettais lihat ja ne mentais toimistolle valmistamaan, mutta teurastamon takapihalla olikin grilli, jossa ne lihat paistettiin ja laitettiin isoon muovikulhoon. Toiseen kulhoon laitettiin papia, maissipuuroa, ja naista kulhoista me kaikki 15 syotiin yhdessa poydan ymparilla seisten. Se oli ihan hauskaa, paitsi etta en tiennyt mitka osat lihasta voi syoda kun syon niin harvoin pihvia. Toivottavasti ne ei tulkinneet mun eparointia siten etta en tykkais niiden ruoasta. Selitin kylla myohemmin etta ainoa kerta viimeisen kymmenen vuoden aikana kun muistan syoneeni pihvin oli kun halusin jarkyttaa kasvissyojapoikaystavaani.

Taalla ihmiset eivat tunnu syovan mitaan muuta kuin lihaa.

Tassa on muutamia kuvia. Otin tuossa aamulla hauskoja ja haluaisin jo laittaa nekin, mutta tassa nyt on muutama viikon varrelta kun ei ole kameran usb-johtoa mukana

.
Heraan aamuisin katsomaan auringonnousua

Mina ja Jonna vuoren huipulla. Taustalla nakyy Mbabanea.

Meidan hauvvat pussailee :)


Esitan tekevani ahkerasti toita aamukahvi kadessa ja sylissa kirja aids-orpojen huoltajien psykososiaalisesta tukemisesta

Kirkossa

Mulla on tämän viikon ollut kämppiksenä Jonna, oululainen sairaanhoitajaopiskelija, jonka kanssa olen iltaisin soitellut kitaralle gospelia ja pohtinut lähetyskutsumusta ja seurakuntaelämää. Soitamme kitaraa suunnilleen yhtä hyvin ja meidän äänet sointuvat hyvin yhteen. Jonna lähtee huomenna katulasten iloksi ja minun harmikseni Manziniin, maan toiseen kaupunkiin töihin. Manzini tosin onneksi on vain puolen tunnin automatkan päästä, joten eiköhän tässä ehdi nähdä vielä.

Halusimme lähteä tänään käymään jossakin kirkossa. Ihmiset olivat taas ihmeellisen ystävällisiä, sillä kumpikaan kirkossakäyvistä tutuista täällä ei ollut menossa tänään kirkkoon, mutta kumpikin halusi pyytää jonkun ystävänsä viemään meidät mukanaan. Päädyimme sitten lähtemään Christin, amerikkalaisen lähetystyöntekijän, kanssa Healing Church for a Hurting Worldiin.

Kirkko oli teollisuusrakennuksessa jossa tilaa oli useammalle sadalle ihmiselle, paikalla oli amerikkalaisia lähetystyöntekijöitä, yksi zimbabwelainen lähetystyöntekijä ja paljon swazeja. Tuoleja ei meinannut riittää jokaiselle. Tänä sunnuntaina oli kastejuhla, ja kasteen sai useampi kymmentä ihmistä, lapsia ja aikuisia. Kysyin Christiltä, kuinka kauan he olivat tehneet työtä Swazimaassa, ja vastaus oli aika ällistyttävä: neljä kuukautta! Jumala on ollut heidän kanssaan. Tai ainakin tyo on ollut tehokasta, siita en tieda mita siella opetetaan tai onko usko noillekin swazeille vain sosiaalista vai nakyyko se oikeasti niiden elamassa. Mutta tosi hyvalta kylla tuntui olla siella, Henki oli vahvasti lasna.

Naa amerikkalaiset on aloittaneet työn menemällä lähiseudun yhteisöihin ja auttaneet ihmisiä siinä, missä he ovat apua tarvinneet. Kun heiltä on kysytty, keitä he ovat ja miksi he ovat täällä auttamassa, he ovat kutsuneet ihmisiä seurakuntaan. Mua kosketti tosi syvästi sydämestä se, miten nuo viisi perhettä ja kymmenisen nuorta olivat niin valmiita Jumalan töihin, että saattoivat jättää kotimaansa määräämättömäksi ajaksi ja tulla tänne palvelemaan Jumalaa. Se oli tosi kaunis näky, ja toivon vähän, tai no aika paljonkin, että Jumalalla olisi mun osalle samankaltaisia suunnitelmia. Mutta tuntemattomat ovat Herran tiet.

Mulle sitten vielä selvisi, että kaikki nuoret lähetystyöntekijät asuvat tässä samalla tontilla, noissa taloissa joita olen terassilta välillä katsellut ja ihmetellyt että ketähän noissakin asuu. Tytöt tietenkin omassa ja pojat omassa talossaan. Muutan tosin huomenna tästä tuonne kilometrin päähän halvempaan ja kylmempään paikkaan (täällä todella on kylmät yöt, hrrr!), mutta silti mut kutsuttiin joku ilta kylään. Tykkään tän paikan mutkattomasta sosiaalisuudesta, täällä on niin pieni valkoihoisten yhteisö että kaikki tuntevat toisensa ja ovat toistensa kavereita, kun ei täällä oikein ole edes mistä valita. J Siellä asuu sitä paitsi useampikin kitaristi, ehkä saisin vähän vinkkejä soittamiseen. Tai ainakin lisää nuotteja, tajusin osaavani tosi vähän englanninkielisiä hengellisiä lauluja. Niitä olisi hyvä keräillä, jos aion työssäkin soitella välillä. Yhden mä sain jo mukaan jumalanpalveluksesta. En vielä tiedä aionko muuten käydä tuolla kirkossa, ensi sunnuntaina ainakin olen luvannut mennä swazikaverini Sbonison kirkkoon käymään, mutta ainakin nyt vaikuttaa siltä että tuo voisi olla hyvä seurakunta josta voisi saada ja oppia paljon ja jolle voisi olla myös jotain annettavaa.

Niin joo, ne pienet piirit. Täällä paikassa on kaksi ostaria ja kummassakin on supermarket, joissa suurin osa ihmisistä tekee ostoksensa. Viime viikolla toinen kaupoista kuitenkin paloi. Aluksi puhuttiin pommista mutta nyt ainakin sanotaan että palo olisi saanut alkunsa sähkötöistä. Niinpä suunnilleen kaikki käyvät siellä samassa kaupassa, ja jo alle viikon oleskelun jälkeen siellä alkaa tulla tuttuja kasvoja vastaan jokaisen hyllyn kohdalla. Niistäkin, joita ei tunne, osaa joistakin jo vähän aavistella, että toi on se ja se ja siellä töissä. Swazit ovat kyllä sitten ihan oma maailmansa, valitettavasti. Mun maailma on vielä täällä eurooppalais-amerikkalaisessa yhteisössä, joka sekin on kyllä viehättävä. Toivottavasti tilanne muuttuu kuitenkin jo huomenna, kun työt LDS:ssä alkavat ja suurin osa työkavereistani on swazeja.

Happy Clappers!
Taa on paras kuva johon pystyin ilman salamaa.

Valkoisessa Afrikassa

Lähtö Helsingistä oli maanantaiaamuna, ja tiistaiaamuna olimme perillä Jo’burgissa. Ensimmäiset asiat mitä näin Afrikasta oli valtavat pellot, ruohikkopaloja ja huoltoasemia, joissa myytiin amerikkalaista ruokaa ja yhden vessassa oli musta tyttö tuomassa käsipyyhkeen, ettei itse tarvinnut telineestä hakea. Vähitellen Swazimaata lähestyttäessä maisema muuttui vuoristoisemmaksi ja teollisuusmetsät, joissa puut oli istutettu tikkusuoriin riveihin, korvasivat pellot. Swazimaan puolella jo näkyi vähän villiä luontoakin. Mbabane, Swazimaan pääkaupunki, tuli kuitenkin pian vastaan, ja meidät vietiin suoraan ensimmäiseen majapaikkaamme. Taksikuskimme Bongani sanoi alueen olevan Swazimaan Beverly Hills, ja siltä se kyllä näyttikin, isoja omakotitaloja ja uima-allas joka pihalla.

Järkytykset eivät loppuneet tähän. Täällä ei nimittäin tarvitse edes huomata olevansa kehitysmaassa, ellei halua. Kaupunki on siisti, ruoka ja vesi puhdasta, supermarket on ihan oikeasti supermarket ja sieltä saa mm. ruisleipää, eri makuisia soijarouheita ja herkullisia hedelmämehuja. Ostarilla on kuulemma jopa kauppa josta saa villalankoja ja sukkapuikkoja, niin että elämäntapaansa ei juurikaan tarvitse täällä muuttaa. Ruokavalion muuttaminen afrikkalaisemmaksi olisikin aika haastavaa, sillä ainakin tähän mennessä angloamerikkalaisen ruoan löytäminen on ollut huomattavasti afrikkalaista helpompaa. Swazimaa on ollut Britannian siirtomaa, mikä näkyy vielä monessa asiassa, etenkin afrikkalaisen kulttuurin katoamisena ja edelleen mustien ja valkoisten suhteissa.

Olen onneksi menossa jo viikon päästä tuonne kauas etelään pois vuoriston syleilystä sinne, mitä jotkut haluavat sanoa ”aidoksi” Afrikaksi. Siis sinne missä on tosi köyhää ja tosi kuumaa ja ei ole vettä ja ei ole ruokaa mutta tauteja piisaa. Ilmeisesti olen menossa sinne leikittämään aids-orpoja. No mutta, siitä sitten enemmän kun olen nähnyt sen omin silmin. Ei sillä ettenkö pitäisi tästä kaupungistakin, mutta haluan kyllä nähdä myös sen toisen puolen.

Mikä täällä sitten on erilaista kuin Suomessa? No, ihmiset ovat ystävällisiä ja avuliaita ja muutkaan eivät noudata sääntöjä niin tarkkaan niin mulla ei tarvitse olla asiasta huonoa omatuntoa. No ei mulla ole Suomessakaan, mutta täällä sellainen käytös on luonnollisempaa. Ja saan pukeutua rauhassa oranssiin ja keltaiseen ja pitää pitkää hametta ja huivia päässä enkä näytä silti hipiltä. Tähän mennessä olen kuullut vain hyvää musiikkia, kun kaikkialla soi rap, r’n’b ja reggae (talla hetkella taalla nettikahvilassa soi ylistysmusiikkia, sama kappale joka on levylla jonka olen saanut Pietarilta! :)). En ole kummajainen kun musta kirkossa käyminen on tosi kivaa. Niin että tähän mennessä olen viihtynyt täällä tosi hyvin. Täällä oleminen tuntuu luonnolliselta ja kotoisalta. Kaipaan joitakin asioita Suomesta, mutta, no, olen siellä missä olen ja tiedän että se on Jumalan tahto. Tiedän että kaikilla asioilla on oma aikansa ja paikkansa. Olen tosi iloinen siitä, että tie on johtanut tähän paikkaan. Tämä on helppo paikka aloittaa suhteeni Äiti Afrikan kanssa.

Tässä on teille muutama kuva. Ensimmäisessä olen terassillamme hieman viileämpänä aamuna. Toisessa on sumua vuorilla.Nelja viimeistä on tämän päivän vuorikiipeilyreissulta. Luulen että siitä voisi tulla lempiharrastukseni täällä, kitaransoiton jälkeen. Kuvissa vuorenhenki, minä poseeraamassa ja outoja kasveja.

(Naiden kuvien laittaminen tanne on vahan haastavaa, naa nyt on sit vaan jossain ja

rje

styksessa.)

Lähtötunnelmissa

Hei kaikki!

Olen vannonut useaan otteeseen elämässäni, että päiväni nettipäiväkirjan pitäjänä ovat nyt luetut. Niin sitä kuitenkin mieli muuttuu elämäntilanteen myötä, ja löydän taas kerran itseni ruudun äärestä kertomassa tuntojani internetin nimettömälle ihmismassalle. Tällä kertaa siihen on syynä se, että olen lähdössä kolmeksi kuukaudeksi työharjoitteluun Swazimaahan Lutheran Development Servicelle, ja niin moni ihminen oli kiinnostunut lukemaan kuulumisiani, että tämä tuntui helpoimmalta tavalta niiden kertomiseksi ystäville, tuttaville ja sukulaisille Suomessa.

En oikein osaa käsittää sitä, että olen todella lähdössä. Yhdelle päivälle riittävät sen päivän murheet, sanoi Jeesuskin, ja olen ottanut neuvon sydämeeni. Mitä sitä tänään miettimään jotakin, joka tapahtuu huomenna. Sitten kun lähtö on vielä niin pitkän prosessin tulos - hain ulkomaan työharjoitteluun koulussa jo puolitoista vuotta sitten, ja unelma vapaaehtoistyöstä tai lähetystyöstä jossakin päin Afrikkaa on kytenyt mielessä vielä paljon pidempään - se että nyt lähtö onkin näin lähellä ei oikein tavoita vielä mieltä. Se on ollut niin pitkään jossain hamassa tulevaisuudessa. Ehkä sitten huomenna lentokentällä, tai sitten kun astun koneesta ulos Johannesburgissa, tajuan olevani ihan oikeasti lähdössä. Vaikka toisaalta, eihän mitään lähtemistä ja saapumista ole edes olemassa, aina on vain tässä ja nyt jossakin. :)

Miten olen sitten valmistautunut? Rokotuksia piti ottaa aika iso kasa. Sitten ostin kivoja uusia alusvaatteita, pari uutta paitaa, tosi hienon keltaisen repun,  Rajaa Alsanean Girls of Riyadhin, Axel Munthen San Michelen ja kovan kitaralaukun, että ei tarvitse soittamista sentään lopettaa vaikka on toisella puolella maailmaa. Annoin monta pusua söpölle hippipojalle, jonka kanssa olen jakanut elämääni viime kuukausina, että niitä olisi vähän varastossa seuraavien kuukausien ajalle. Seurakunta ja raamattupiiri lähettivät minut matkaan rukousten saattelemana, mikä oli valmistautumisista tärkein. On turvallinen mieli lähteä, kun tietää että on monen ihmisen rukousten kannattelemana kokeilemassa siipiään maailmalla.

En tiedä kuinka usein kirjoitan tänne ja millaisista asioista. Enhän kovin tarkkaan edes tiedä minne olen menossa ja mitä tekemään. :) Sitten kun se selviää, voitte lukea siitä täältä. Ilahdun myös jos kerrotte välillä omia kuulumisianne minulle vaikka sähköpostin välityksellä. Suomalaiset kännykkäliittymät kun eivät Swazimaassa toimi. Vastailen niihin kuulumisiinne aina sitten kun internetin äärelle pääsen.

Rakkautta teille kaikille,

Meri