sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Maailman vaarallisin kaupunki

oli osittain maineensa veroinen. Sen maineen vuoksi mä sinne halusinkin mennä. Halusin nähdä millainen on paikka josta en ole kuullut sanottavan mitään hyvää.

Keskusta ei tuottanut pettymystä. Se näytti ruskealta Pasilalta jossa on ihmisten sijaan vaan ikuinen liikenneruuhka. Esikaupunki, jossa me oltiin yötä, tuotti sen sijaan mukavan yllätyksen. Siellä oli tosi urbaani ja monikulttuurinen tunnelma, sellainen että ei tiennyt että millä mantereella ja missä maassa on. Ruoka oli tosi hyvää ja pikkuputiikit kiinnostavia, mutta samanlaisia kuin kaikissa kaupungeissa - samat löytäisi Iso-Robalta.

Me vietettiin kaksi päivää Joburgissa ja tehtiin ne kaksi asiaa, jotka siellä ovat turistille välttämättömiä, eli käytiin Apartheid-museossa ja Soweto-kierroksella. Vähemmän pakollisena ja koko afrikanmatkan pelottavimpana osuutena me tehtiin melkein kaikki matkat kombeilla, vaikkakin oppaan kanssa. Joburgin kombikuskit on just niin hulluja kuin mitä mä olin etukäteen kuullutkin. Ei puhettakaan Swazimaan leppoisasta ajotyylistä. NO MUTTA ENPÄ JAKSA PUHUA TÄSTÄ ENEMPÄÄ (Kyllä meidät kerran muuten vähän yritettiin ryöstää) (Ja törmättiin tuttuihin suomalaisiin ja e-afrikkalaisiin myös, pieni manner!)

Nimittäin sitten kun pääsin lentokentälle tapahtui jotain tosi ihmeellistä! Menimme kentällä Marian kanssa tapamme mukaan sähläten kaikessa (mm. juosten paniikissa ympäri vaatekauppaa yrittäen äkkiä tuhlata viimeiset randit ilman että myöhästyttäisiin kuitenkaan lennolta), ja sitten kun meidät lentokonejonossa juuri ennen koneeseen menoa pyydettiin astumaan syrjään jonosta, ajattelin että no niin, nyt me ollaan mokattu jotain pahanpäiväisesti ja meitä varmaan epäillään huumeiden salakuljettamisesta tai jostain muusta vastaavasta. Lentokenttävirkailija katseli meidän lippuja ja paikkanumeroita hetken aikaa vakavan näköisenä ja sitten ilmoitti: "I have transfered you to business class!" Vähän aikaa riemusta kiljuttuamme tajusimme vielä kysyä, että miksi ihmeessä juuri meidät. Mies sanoi vain, että koska mä tein teidän check-inin. Nauttikaa matkasta! Ja iski silmää. Se oli varmaan meidän hyvä lentokenttähaltia. Ja kyllä me nautittiinkin. Etihadin bisnesluokka on jotain ihan muuta kuin minkään muun lentoyhtiön, mitä olen nähnyt. Vaikka en niissä koskaan ennen olekaan matkustanut. Hierovat tuolit jotka muuntautuvat sängyiksi, paljon tilaa, gourmet-menu ja pitkä viinilista joilta saa tilata mitä vain koska vain... Lopetin illan ja aloitin aamun tietenkin shampanjalla, katsellen uutuuselokuvia televisiosta. Unohdin olevani kasvissyöjä ja söin mm. ankanrintaa ja jotain ihmeellistä kalaa, ja paljon hedelmiä ja luomujugurttia ja leivoksen. Vähän niin kuin oma elokuvateatteri, jossa on palvelija ja kokki... Unohdin melkein olevani lentokoneessa. Muistoksi saatiin musta käsilaukku varustettuna erilaisilla kauneudenhoitotuotteilla. Ainoa varjopuoli on se, että nyt nämä kaksi seuraavaa lentoa turistiluokassa tuntuvat entistäkin ahtaammilta. Onneksi vielä pääsimme bisnesluokkaan näistä lennoista ainoalla yölennolla, niin että saimme kunnon yöunet nukuttua. Ja kaikki ilmaiseksi! Toi bisnesluokka maksaa kolme kertaa enemmän kuin turistiluokka.

No niin, toivottavasti tein jo kaikki kateelliseksi. :P

Tässä vielä kuvia Johannesburgista. Ehkä jaksan joskus kirjoittaa siitä enemmänkin, tai sitten en. Ehkä tämä jää viimeiseksi blogientryksi, sillä tänä yönä olen jo kotona. Vielä lauantaina mä olisin mennyt vaihtamaan lennot kuukauden päähän, jos vaan Etihadin toimisto olisi ollut viikonloppuna auki. Mua harmitti tosi paljon palata. Mutta jos tästä luksusmatkasta jonkun opetuksen haluaa repiä, niin ehkä sen voi katsoa muistutuksena siitä, että myös kotiinpaluu on ihana lahja Jumalalta, ja asiat jotka minua siellä odottavat ovat tosi kauniita. Ei mulla ole mitään syytä arvostaa niitä vähemmän nyt vain siksi, että osan sydämestäni jätin Afrikkaan.


Hector Pietersonin tarina on tärkeä osa Soweton historiaa. Se saa mut joka kerta itkemään, joten laitan tähän nyt vaan kuvan ettei tartte täällä Abu Dhabin kentällä alkaa vetistelemään.
Douglas ja Bongi toivat meidät Joburgiin. Snif, tulee poikia ikävä.
Joburg Skyline

Apartheid-museosta

sunnuntai 7. joulukuuta 2008

Saarna

Pidin tänään elämäni ensimmäisen saarnan. Mua jännitti tosi paljon. Aamulla kuljin edestakaisin meidän pienessä mökissä hokien että apua apua apua apua en halua en halua! Mutta sitten mieli rauhoittui kun kävelin kirkolle ja sanoin Jumalalle että meni miten meni, ainakin mä olen seurannut sitä minkä uskon olevan sun tahtosi. Ja sitten kun pääsin kirkolle ja ylistystä kesti ensin puolitoista tuntia, se saarnan pitäminen olikin tosi mukavaa. Olin ihan rentoutunut ja ihan läsnä ja ei haitannut vaikka ei aina kaikki sanat tulleet mieleen. On aika todennäköistä, etten tule koskaan saamaan näin hyvää vastaanottoa millekään saarnalleni kuin mitä sain nyt. Lahjoitin kirkolle pari ikonia jotka mulla oli mukana, mistä sain paljon monet aplodit. Saarnan aikana kaikki myötäelivät sanojani tosi vahvasti, ja sen jälkeen sain kaksi kiitos-/hyvästelypuhetta, ja pastori ehdotti että pidetään vielä ensi viikolla teekutsut Merin kanssa. Pastori oli valmistellut omankin saarnan, mutta se mun puheeni jälkeen sanoi että nyt me jo kuultiin Jumalan sanaa, joten ei mun enää tarvitse puhua. Sitten vielä pastori tyttärineen oli valmistellut musiikkiesityksen kitaran ja saarnatuolin säestyksellä. Siitä tuli ihan hieno rumpusoundi! Ehkä mä uskallan siis toistekin vielä saarnata jossain. Ainakin jossain Afrikassa, missä ihmiset on näin loputtoman ystävällisiä. :) Mulla oli siellä kirkossa sellainen olo että nyt me ollaan tässä ihan oikeasti ja todellisesti yhdessä, yhteydessä. Hetken ajaksi kaikki ne ennakkoluulot ja kulttuurierot ja tuloerot ja kaikki katosivat, ja me oltiin siinä vaan yhdessä Jumalan lapsina, yhdessä rukoillen parempaa maailmaa ja kamppaillen elämän huolien kanssa. Vasta siinä kun hetken ajaksi se kaikki katosi, mä tajusin miten vahvasti ne asiat on meidän välillä, vaikka niitä ei kumpikaan osapuoli haluaisikaan siihen laittaa.

Myöhemmin sain vielä kuulla, että kaverit Suomessa olivat rukoilleet puolestani saarnani aikaan. Olipa hauskaa että seurakunta Suomessakin saattoi olla hengessä paikalla.

Pyhäkouluakin oli tänään viimeinen kerta. Lauloimme lauluja, rukoilimme ja puhuin lapsille siitä, että päätös seurata Jeesusta on tehtävä joka päivä uudestaan. Sitten siunasin kaikki öljyllä samalla kun lapset lauloivat yhtä tosi kaunista afrikkalaista laulua, joka kertoo siitä miten Jeesus johtaa kulkua elämässä. Jäin vielä orpojen kanssa syömään papia eli maissipuuroa ja papuja, mutta sitten mut tungettiinkin jo kombiin ja sanottiin että nyt lähtee kyyti kaupunkiin. Oli sitten ensimmäinen kerta, kun istun vuoristopolulla kombin kyydissä papia syöden. Ja ehkä viimeinen! Snif!

Ajattelin ottaa tämän ensi viikon ihan vaan lomaillen itsekseni. Kaikki muut meistä opiskelijoista ovat nimittäin jo kadonneet jonnekin muille maille. Ihana ajatus saada olla vaan itsekseni ja makoilla auringossa (jos se joskus tulisi esiin, nyt on sadekausi) ja ajatella elämääni. Tosin, en mä kyllä tiedä miten yksin täällä onnistuu olemaan. Olen luvannut tavata kolmea swazikaveriani vielä ensi viikolla, puhumattakaan näistä täällä guesthousessa asuvista ihmisistä joiden kanssa tulee vietettyä aikaa. Yhden meidän siivoojan 6-vuotias poika Lindo, jonka kanssa välillä leikin ja opetan sille satunnaisia asioita kuten uimista ja tietokoneella pelaamista, sanoi jo että mä voin nyt tulla olemaan sinne teidän mökkiin kun Maria lähti ettei sun tartte olla yksin. Niin että saa nähdä! Ja mitä sitä nyt päiväkirjaan kirjoittamaankaan asioista joita ei ole edes vielä tapahtunut.


My Children

Minä ja Lindo

sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Kruger

Tarkoittaako sivilisaatio sitä

että rikolliset siirtyvät kaduilta sisään

että köyhä köyhtyy ja rikkaat saa lisää

no mikäli se on sitä niin sen kuoleman pitää


Kompostikopla alkoi soimaan mulla päässä saman tien kun mulle sanottiin: ”When you cross the border to South Africa, you get back to civilization.” Sivilisaatiota onneksi kesti vain kolmisenkymmentä kilometriä, sitten oltiin jo Krugerin portilla. Kruger on Etelä-Afrikan suurin nature reserve – kaksisataa kilometriä pitkä ja sata kilometriä leveä kaistale lähes koskematonta eläinten Afrikkaa.


Luonnonpuistoon meneminen Afrikassa on ihan erilainen konsepti kuin Suomessa. Puisto on luonnon valtakuntaa ja ihmiset on rajattu harvoille teille ja sähköaidoin rajattuihin leireihin. Krugerissa leirit ovat pienen kaupungin kokoisia – meidän leirissä oli tuhat turistia, ulkoilmaelokuvateatteri, kaksi uima-allasta, kahvila, ravintola ja kauppa. Taisi siellä olla pankki ja postikin. Puistossa on muutama paikka, jossa autosta saa nousta ulos, ja nekin on pieniä plänttejä joiden rajojen ylittäminen on ehdottomasti kiellettyä. Oppaan kanssa voi lähteä bush walkille, mutta niihin pitää kuulemma varata aika kuukausia etukäteen. Suomalaiselle luontokin on vielä tosi erikoisen näköistä tuolla bushveldillä, kun kauniin ja kulkukelpoisen metsän sijaan ympärillä levittyy silmänkantamattomiin umpeenkasvanutta pusikkoa, tai siis pensaistoa, kuten virallinen suomennos taitaa kuulua.


Teillä kuitenkin sai ajella melko rauhassa. Jonnekin sinne pensaiston hiekkatielle kaikki ne turistit katoavat. Rauhassa turisteilta mutta ei eläimiltä, onneksi! Ei tarvinnut kauaksi ajaa portilta kun vastaan tuli jo norsuja, kirahveja, paviaaneja, seeproja ja tietenkin loputtomasti niitä pieniä antilooppeja, joita näkee joka puistossa kyllästymiseen asti. Aamuyön safarilla me nähtiin koko big five, jotka on siis viisi vaarallisinta eläintä metsästää ja jotka jostain syystä on tosi hienoa nähdä kaikki. Ne ovat leijona, norsu, buffalo, sarvikuono ja leopardi. Leopardista nähtiin vain pieni vilaus, mutta sekin on enemmän kuin mitä useat onnistuvat näkemään. Näiden lisäksi nähtiin vielä kudu, hyeena, wild dog, villisika ja erilaisia pikkuantilooppeja. Niin ja kilpikonna ja kymmenittäin lepakoita nukkumassa kahvilan katossa. Ja paljon erilaisia lintuja, liskoja ja hyönteisiä. Ja pöllö!


Aamuyön safarille piti herätä aamukolmelta. Auringonnousun aikaan eläinten bongaaminen on helpointa, kun on vielä viileää niin että ne ovat liikkeellä, mutta näkee jo vähän eteensä pensaistossa. Viileää silloin oli munkin mielestä, ja totesin että nyt on kyllä niin kylmä että takki pitää laittaa päälle. Juttelin tästä Veli-Matille, joka oli sitä mieltä että ulkona on kaksikymmentä astetta lämmintä, enkä meinannut uskoa. Mutta totta se varmaan oli! Sillä nyt on mielestäni aika kolea aamu, villasukatkin piti laittaa jalkaan, ja mittari näyttää kuitenkin 21 astetta. En olisi uskonut, että parissa kuukaudessa kehoni sopeutuu tähän ilmastoon näin hyvin. Kolmekymmentä astetta on musta sopiva lämpötila, ja siitä ylöspäinkin on oikeastaan vain mukavan lämmintä. Nyt en kyllä edes uskalla kuvitella, miltä sitten tuntuu astua parin viikon päästä ulos lentokoneesta Suomessa... Jos siellä olisi vaikka kymmenenkin astetta pakkasta, siellä olisi todennäköisesti noin 50 astetta kylmempää kuin Abu Dhabissa, josta me oltaisiin juuri tultu. Siis VIISIKYMMENTÄ ASTETTA! Apua!







Jellonat kellii pusikossa


Etsi kuvasta paviaanivauva


Its gonna take a lot to drag me away from you... :)

tiistai 25. marraskuuta 2008

Sängyn pohjalla

Olen ollut kipeänä jo puolitoista viikkoa. Ei ole ollut oikein mitään uutta raportoitavaa. Mulla on ollut tosi korkea kuume, ripuli, älytöntä pääsärkyä ja pahoinvointia. Lääkäri ei tiedä mikä vaivaa, testeissä ei näkynyt mitään, mutta se lääkäri ei kyllä ole herättänyt mussa kovin suurta luottamusta. Ehkä jos tää tästä jatkuu, menen hakemaan second opinionin toiselta lääkäriltä. Voi tää kuitenkin vielä olla malaria, sillä se ei näy testeissä aina jos syö estolääkitystä.


Mikäs täällä toisaalta sairastaessa. On oma suloinen mökki, iso pihamaa jossa voi lokoilla uima-altaan luona tai katsella maisemaa alas kauniiseen Havulaaksoon, ja seurana koiria, kissa, undulaatteja, liskoja, sadekauden tultua erilaisia hyönteisiä jotka saavat Marian kiljumaan ja lauma rakennusmiehiä kunnostamassa meidän mökin etuseinää. Kun laitoin ylistyslevyn soimaan, niistä muodostui hauska gospelkuoro kun ne alkoivat laulamaan mukana.


Olen tässä kipeänä ollessani miettinyt kaikenlaista. Sitä esimerkiksi, että millaista olisi ollut elämä, jos olisikin syntynyt tänne köyhään perheeseen. Minun on jotenkin vaikeaa samaistua siihen. Tai lähinnä siihen, että se olisi niin köyhää ja kurjaa. Olen yrittänyt kuvitella asuvani alkeellisessa mökissä maaseudulla ympärillä paljon ihania ystäviä ja sukulaisia, ja musta se tuntuu ihanalta ajatukselta, siitäkin huolimatta että sieltä mökistä ei pääsisi välillä kaupungin ylellisyyksen pariin. Mutta sitten olen yrittänyt kuvitella millaista olisi kun ei voisi mennä lääkäriin kun sairastuu, tai kun ei olisi rahaa käydä koulua, ja niistä asioista se varsinainen köyhyys varmaan tuleekin. On vaikeaa kuvitella millaista olisi, kun ei olisikaan koko maailma ja kaikki sen mahdollisuudet edessä avoinna, sellainen olo että mä voin vaikuttaa omaan elämääni ja sen suuntaan, eikä ole ovia jotka olisi multa suljettuja muuten kuin omasta tahdostani. (Vaikka täytyy kyllä nyt sanoa että olen niin optimisti että mun näkökentästä vaan katoaa kaikki suljetut ovet, niin että jos niitä on, mulla niistä ei ole tietoa.)


Sitten olen ajatellut paljon Suomea. Ei enää ole montaa viikkoa kun palaan takaisin, ja Suomessa odottavat asiat ovat alkaneet tuntua taas ajankohtaisilta. Vaikka mulla ei pahemmin ole ollut koti-ikävä, musta on myös ihan kivaa palata takaisin. Odotan sellaisia asioita kuin lunta ja hiihtämistä ja pyöräilyä ja mummoloissa käymistä ja elokuvateattereita. Kohta teatteriin tulee Lauran, yhden mun parhaista ystävistä, käsikirjoittama elokuva, joka jää nyt näkemättä teatterissa kun olen täällä. Ensimmäinen suomalainen indie-elokuva Finnkinon levityksessä, kuulemma! Sannin, joka on mun parhaista ystävistä ensimmäinen, kanssa taas ollaan haaveiltu josko lähdettäisiin ensi kesänä pyöräilemään Suomen halki, ja harva ajatus kuulostaa musta yhtä mainiolta kuin tämä. Ja sain juuri vastauksen Feeniks-koulusta – pääsisin sinne kevääksi työharjoitteluun, jos ne vain saavat jatkorahoituksen toiminnalleen. Voisin viettää edes viimeiset kuukaudet elämäni kouluajasta sellaisessa koulussa, jonka opetusmetodeita voisin arvostaa tai edes hyväksyä tai edes olla ikävystymättä kuoliaaksi.


Sairaudesta huolimatta viikonloppuna Marian kanssa vuokrattiin auto ja kierreltiin maaseutua. Sateen kuluttamat soratiet ja pieni sininen volkkari, mikä viehättävä yhdistelmä! Tässä muutamia kuvia matkan varrelta.




Lehmällä ei ole sarvia! Harvinaista täällä.


Kuilun partaalla


Mäen huipulta vajan näköisestä talosta löytyikin pieni kirkko.
Ihmisiä ei näkynyt, mutta lattialla paloi kynttilä.

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Häissä ja ompelukerhossa

Tänään oli meidän seurakunnassa häät. En tuntenut morsiusparia, morsiamen isän tosin tunsin mutta sekin paljastui vasta häissä, mutta osa meidän porukasta oli kutsuttu kuitenkin. Häät olivat monella tavalla erilaiset kuin suomalaiset häät. Ensiksikin, oli taas sellainen olo, niin kuin enimmäkseen täällä, että saattoi rauhassa olla oma itensä ja ottaa rennosti. Kaikenlainen pönöttäminen ja kuollut tapakulttuuri loisti poissaolollaan. Kirkonmenot kestivät neljä ja puoli tuntia, tosin tähän aikaan sisältyi mm. kakun leikkaaminen ja lahjojen anto. Lisäksi ohjelmassa oli paljon ylistystä, laulua, tanssia, laulu- ja tanssiesityksiä ja saarna.

Menimme odottamaan häiden alkua kirkon viereen Lindiwen taloon. Lindiwe on mulle täällä äiti, niin kuin tuntuu olevan koko seurakunnalle. Lindiwen talossa tehtiin häävalmisteluja, ja kysyimme, voisimmeko auttaa jotenkin. Saimmekin sitten aika mielenkiintoisia tehtäviä! Saimme pukea morsiusneitoja ja morsianta ja auttaa myös Lindiwetä pukeutumaan. Leikkasimme sille kankaasta huivin ja Lindiwe pyysi minut sitomaan sen sen päähän, mikä tuntui mulle suurelta kunnialta. :) Kirkossa meidät ohjattiin istumaan morsiamen vanhempien viereen kunniapaikalle, ja häävastaanotolla saimme istua hääparin kanssa samassa pöydässä. Siinä tuli vähän kiusaantunut olo! Kun ei tuntunut erityisemmin siltä että olisin näin erityinen vieras ja auttanut heitä niin paljon. Minusta tuntuu että paljon enemmän saan kuin annan! Ajattelin yhdeksi selitykseksi kohtelullemme sitä, että täällä päin onkin aika harvinaista jo se, että valkoiset olisivat suopeita afrikkalaiselle kulttuurille. Kun on tottunut valkoisiin etelä-afrikkalaisiin, me varmaan vaikutetaan enkeleiltä. Vaikka apartheid on jo teoriassa ohi, kestää kauan ennen kuin ihmisten asenteet muuttuvat. Jokainen tapaamani valkoinen etelä-afrikkalainen on tuntunut käyvän jotain sisäistä kamppailua tämän asian kanssa.

Häät olivat tosi hyvä ja mielenkiintoinen kokemus. Se sai mut miettimään omia häitäni, jotka joskus ehkä tulevaisuudessa tulevat. Ajattelin ensin laittaa kutsukorttiin, että sinne ei pääse mukaan ellei tanssi kirkon käytävällä, mutta sitten ajattelin että ehkä se ei tuo sitä afrikkalaista ilmapiiriä, että jokainen voi olla rennosti oma itsensä. Niin että pitää saada ihmiset laulamaan ja tanssimaan jollakin muulla keinolla.
Tärkeimmältä tässä viikossa on kuitenkin tuntunut ompelukerhon aloittaminen Havulaaksossa. Käynnistin sen Annen kanssa, joka jatkaa sitä tästä eteenpäin kun lähden taas tuonne alangolle. Meillä on joka päivä koulun jälkeen ollut kahdeksan tyttöä ja neljä poikaa oppimassa neulomisen ja virkkauksen saloja. Etenkin orvot eivät pääse oppimaan käsityötaitoja kotona, minkä vuoksi Susanna haluaa että niitä voitaisiin opettaa Havulaaksossa. Lisäksi tuolla lapsilla ei ole juuri mitään harrastusmahdollisuuksia, elämä on koulua ja kotitöitä, ja käsitöistä voisi saada tulevaisuudessa joku itselleen toimeentulon, mikä on täällä päin myös tiukassa.


Jokainen meidän lapsista on tosi tosi innokas oppimaan! Ne ovat tässä aika erilaisia kuin suomalaiset lapset. Ne eivät malta lähteä pois, vaikka hätistelisimme kuinka, ja haluavat vielä tehdä tosi huolellista ja hyvää jälkeä. Yhdellekin tytölle sanoin monta kertaa että ei se haittaa että siinä on nyt virhe, voidaan korjailla sitä myöhemminkin, älä nyt pura sitä, ja kaikista vakuutteluistani huolimatta kun selkäni käänsin se kuitenkin aloitti taas alusta. Pojatkin virkkaavat hiki hatussa, vaikka tällaiset käsityöt ovat täällä perinteisesti naisten työtä.

Täällä lyöminen on tosi yleinen tapa kasvattaa. Niin myös koulussa, jossa nämä lapset käyvät. Sen vuoksi lapset ovat aika arkoja, eivät uskalla pyytää apua ja pelästyvät tehdessään virheitä. Luottamuksen löytämisessä menee aina jonkin aikaa. On tosi ihanaa katsoa, miten pienetkin kehut saavat nämä lapset ihan häkellyksiin. Ne eivät oikein tiedä miten päin olla, kun opettaja hymyilee ja kehuu ja on mukava. Sellaiset hetket ovat tosi palkitsevia minulle. Vaikka ei saa lyömistä loppumaan, saa ehkä annettua jonkun sellaisen mallin aikuisesta, joka toimii toisin, niin etteivät ne luule että lyöminen on ainoa tapa olla itseään heikomman kanssa, kun eivät ole muuta nähneet.




Hääkulkue



Lindiwe miehensä kanssa


Morsiusneidot häiden alkua odottamassa



Kukaan ei ole seppä syntyessään

lauantai 8. marraskuuta 2008

Maailman tila

Tämän viikon suola ovat olleet monet kohtaamiset ihmisten kanssa. Olen tavannut muiden muassa mukavan sosiaalialalla työskentelevän perheenisän, joka kertoi olevansa valmis antamaan elämänsä Swazimaan vapauden puolesta, ja sanoi ettei näe muuta mahdollisuutta muutokseen kuin väkivaltaisen vallankumouksen. Se oli minun pasifismin sävyttämässä maailmassani eksoottista, ja lisäksi aika vaarallista puhetta maassa, jossa kuningas on tavallaan julistanut sodan terrorismia vastaan. Siis kaikkia, jotka kannattavat demokratiaa. Sitten tutustuin ihmiseen, joka kuvaili ystävyyden sellaiseksi, että voi istua vaikka koko päivän hiljaa yhdessä, ja silti tuntuu siltä että se oli elämän paras päivä. Olin samaa mieltä ystävyyden määritelmästä, ja siitä että tämä ihminen voisi olla minulle sellainen. Sellaiset ystävät ovat todella harvassa, ja on tosi hyvä tietää että sellaisen voi siitä huolimatta löytää näinkin kaukaa. Se tekee ajatuksen muuttamisesta joskus ulkomaille helpommaksi.

LDS tekee yhteistyötä World Food Programmen kanssa. Ruokatoimitukset alkoivat taas pitkän tauon jälkeen, ja torstaina pääsin mukaan seuraamaan niitä. Onneksi päivä oli pilvinen ja tuulinen, muuten en olisi ehkä pystynyt kuumuuden vuoksi viettämään koko päivää aamusta iltaan maaseudun syrjäkylissä, joissa harvoin muita valkoisia tavataan. Monet ihmiset luulivat minua WFP:n työntekijäksi tai muuten vaan rikkaaksi ja vaikutusvaltaiseksi, ja tulivat siksi kertomaan minulle elämästään ja ongelmistaan.

Yksi nuorehko mies tuli kysymään minulta, voisinko järjestää hänet televisioon, jotta hän voisi kertoa maailmalle siitä, millaista heidän elämänsä on - siis köyhyydestä, kuivuudesta, nälästä, koulutuksen ja terveydenhuollon puutteista, työttömyydestä ja hiv:sta. Tähän yhteen pyyntöön mahtui kaksi isoa väärinymmärrystä, joista vain toinen minulla oli sydäntä oikaista. Ei, en voi saada sinua televisioon vain sillä meriitillä että ihossani on vähemmän melaniinia ja olen syntynyt kymmenisentuhatta kilometriä pohjoisempana. Se, jota en tohtinut sanoa, oli että kyllä me oikeastaan jo tiedetään... Ja ei me silti tehdä juuri mitään. Joo, heitellään maissinjyviä teille että ette nälkään kuole, mutta ei me olla ihan vielä valmiita muuttamaan ongelman juuria. Siis sitä, että maailma toimii sillä tavalla, että jotta me voitaisiin olla rikkaita, teidän pitää olla köyhiä. Pitäähän jonkun tehdä meille halvalla kaikki ne asiat joita me tarvitaan meidän mukavaan elämään. Ja kun siihen mukavaan elämään tottuu, ei siitä ihan mielellään haluaisi luopua, tiedäthän. Niin että kunpa tää ongelma olisikin niin yksinkertainen kuin luulet - että meidän tarvitsisi vain tietää, kyllä me sitten välitettäisiin tarpeeksi siihen että asiat muuttuisivat. Mutta se muutos joka meillä lännessä/pohjoisessa pitää tapahtua, siihen tarvitaan aika paljon enemmän kuin se että telkkarissa kerrotaan että teillä täällä ei mene hyvin. Sitä on kyllä jo yritetty. Henkilökohtaisesti mä luulen että siihen tarvittaisiin Ihme.

Tässä lisää kuvia Ndzevanen ympäristöstä.



Tyypillinen maaseutuasunto


Kännykät köyhimmilläkin ovat ilmiö joka ylittää ymmärrykseni


Ruoka-avustusrekka ei meinannut lähteä käyntiin


Tämä ei ole enää maalta, eikä myöskään kirkosta, kuten voisi luulla. Kuva on Ezulwinista, sieltä kauniista ja vehreästä laaksosta jossa kuningaskin asuu, ja jossa on myös maan suosituin klubi. Se on ihan uskomaton paikka arkkitehtuuriltaan! Se on Gaudin hengessä luotu iso satumaailma täynnä naivistista uskonnollista taidetta, kaikki ilmeisesti paikan omistajan omaa kädenjälkeä.

sunnuntai 2. marraskuuta 2008

Kävelevä keppi

Parhaita ja kiehtovimpia päiviä minulle täällä ovat sunnuntait. Pine Valleyssä minulla on pieniä ikkunoita swazien maailmaan, joista kurkistella katsomaan, miltä yhden swaziyhteisön elämä näyttää sisältäpäin. Siellä myös tunnen oloni aina tervetulleeksi. Tänään olin pyhäkoulun jälkeen kirkolla, pienessä rappaamattomassa betonitalossa, pienemmässä kuin pieni yksiöni Helsingissä, katsomassa tanssiharjoituksia parin viikon päästä oleviin häihin. (Yksi asia mitä haluaisin täältä näyttää jokaiselle ovat ne tanssit mitä tuolla kirkossa tanssitaan jumalanpalveluksessa. Ne ovat ihmeellisiä!) Siinä minusta tuntui että olin onnellisimmassa yhteisössä mitä olen koskaan nähnyt. Siellä oli niin paljon iloa ja rakkautta ja välittämistä, että kyyneleet taas nousivat silmiin. Olin niin vaikuttunut siitä rakkaudesta ja onnellinen siitä, että tämän pienen ajan täällä saan olla pieni osa tuota yhteisöä. Olin siis taas ihan avoinna maailmalle, kun Lindiwe päätti tuoda uuden haasteen elämääni. ”Sinun pitäisi joskus tulla jakamaan sydämestäsi kirkossa,” hän sanoi. Se tarkoittaa sitä, että minun haluttaisiin menevän sinne eteen ja puhuvan jotain. Sanoin että ei ei ei eihän mulla ole mitään sanottavaa, olen vain tällainen ujo ja pieni tyttönen. Mutta Lindiwe sanoi, että ei kai Jumala ole lähettänyt sinua tänne tyhjän takia. Et voi mennä takaisin Suomeen ilman että olet jakanut ne asiat, joita sinun sydämeesi on laitettu. Ja että ei tarvitse pelätä, sinun tarvitsee vain avata suusi ja Jeesus puhuu sinun kauttasi, ja sinun ei tarvitse olla yksin vaan Jeesus seisoo koko ajan vieressäsi. Tämä perustelu vakuutti minut täysin, joten parin viikon päästä olen menossa jakamaan jotain sydämestäni. En ole ajatellut olevani saarnaaja – ajattelen nimittäin usein että ne asiat jotka minä tiedän ovat itsestäänselviä muillekin. Kun ovathan ne minullekin! Siksi olen joskus vähän hiljainen. No, ajattelin noudattaa neuvoa ja puhua mitä Henki silloin haluaa.

Swazikulttuurin lisäksi kiehtovia ovat täällä olevien länsimaalaisten tarinat. Minusta on tosi kiinnostavaa kuulla jokaiselta, miksi hän on Afrikassa. Nyt täällä majatalossa on meidän lisäksemme Doctors Without Bordersin lääkäreitä, Walesilainen lady joka tekee EU:lle selvitystä Swazimaan terveydenhuoltojärjestelmästä mahdollisia avustuksia varten ja kaksi amerikkalaista pariskuntaa, jotka ovat tulleet tänne adoptoimaan swazivauvvoja. Juttelin eilen toisen pariskunnan toisen puoliskon kanssa, kun Patricia, majatalon toinen omistajapuolikas, ohjasi sen meille kylään ja esitteli minut ihmetyttönä joka tekee taikojaan tietokoneiden kanssa. (Täällä maine leviää nopeasti.) Se oli eilen tavannut ensimmäistä kertaa lapsensa ja näytti niin onnelliselta kuin voi vain tuore isä näyttää. Se halusi jopa meillekin tulla tänne näyttämään kuvia vauvastaan. :) Täytyy kyllä myöntää, että munkin tekisi mieli ottaa täältä vauva tai pari mukaan kotiin, mutta Susanna juuri tänään kertoi että ne olivat yrittäneet, eikä Suomen lainsäädäntö oikein salli itse järjesteltyjä adoptioita, eivätkä adoptiotoimistot Suomessa toimi Swazimaassa.


LDS:n entinen johtaja Pamela on mun uusi idoli. Kuka tahansa joka on joutunut pakenemaan maasta salaista poliisia oltuaan hallitusta vastaan, saa mun kaiken ihailun. Se sanoi apartheidin aikaan että mustatkin on ihmisiä, ja katsoi sen jälkeen parhaaksi vaihtaa maiseaa. Pamela on viisas nainen jolla on paljon kokemusta ja paljon tietoa ja jonka kanssa tunnun olevan melko samaa mieltä politiikasta ja uskonnosta, mikä ilahduttaa mua aina, ja haluaisin ehkä isona olla vähän sellainen kuin se. Se otti mut mukaan uuteen projektiinsa ainakin joksikin aikaa, mikä tuntuu nyt tosi hyvältä. Toivon että opin siltä ja siitä paljon.

Luin tuossa pari päivää sitten kirjaa jossa kritisoitiin sitä, että ihmiset ostavat itselleen kertakäyttöisiä, kestämättömiä unelmia ostamalla vaatteita. En tiedä tuliko se siitä minulle mieleen vai mistä, että kyllä nyt, kun olen kerran Afrikassa, minulla pitäisi olla ainakin khaki-paita, jos ei olekaan hellekypärää. Löysinkin Truworthsilta kivan, joka on viela luomupuuvillaa. Ja luulen, että paita toimii! Koska heti tänään kohtasin monta uutta eläintä kuin seikkailija ikään. Tässä on kuva yhdestä kohtaamisesta. Tuo kepin näköinen hyönteinen on nimeltään walking stick. Näkisittepä miten se kävelee! Se on tosi hassun näköinen, se on kuin keppi joka tanssii tai vaihtoehtoisesti on humalassa. Sitten tapasin ihanan koiranpennun Pine Valleyssa ja gekon Marian huoneen seinällä. Ja olen nähnyt paljon kirkkaankeltaisia pikkulintuja, niiden nimi on weaver ja ne tekevät pallon muotoisia pesiä jotka roikkuvat oksista. Ai niin, ja yksi koira varasti multa käsinauhan, se oli sellainen vähän liian iso ja musta koiranpentu, joka halusi kovasti leikkiä mun kanssa. Kuun lopulla olen varmaan lähdössä Krugeriin, toivottavasti saan tänne sitten hienoja lähikuvia leijonista.

perjantai 31. lokakuuta 2008

Ndzevane

Ndzevane on toisella puolella maata oleva pieni kyla, kaukana tuolla kuumalla ja kuivalla alangolla lahella Etela-Afrikan rajaa. Vietan siella aikaani tiistaista torstaihin joka viikko. Aluksi oli vahan pelottavaa olla niin kaukana kaikesta eurooppalaisesta, niin kaukana etta puhelinkaan ei aina toimi ja internetyhteytta ei todellakaan ole. Useimmiten siella pain ei nay ketaan muuta, joka ei olisi swazi syntyjaan. Kaikessa joutuu olemaan vahan tyhma, kun ei osaa tehda yksinkertaisiakaan asioita afrikkalaiseen tapaan.
No mutta, tassa vahitellen ma olen alkanut oikestaan nauttimaan siita tosi paljon. Kun ei ole enaa ihan idioottina kaiken uuden edessa, voi ottaa kaiken irti maaseudun rauhasta ja siita mielenrauhasta, kun kaikki paassa olevat aanet, ne sellaiset etta tee sita tee tata ole tallainen ja tuollainen, jaavat kaupunkiin. Tuntuu etta siella on tilaa hengittaa ja uuden tuulen puhaltaa sydameen. Tietenkin se mielenrauha tulee oikeasti sisalta, ja tietenkin sen voi loytaa ja pitaisi voida loytaa missa vaan. Mutta ihanaa etta on kuitenkin olemassa myos ulkoisia tilanteita jotka muistuttavat siita etta miten Jumalan aanen voi kuulla.

Maisema Ndzevanesta.

Aamukahvilla LDS:n toimistolla.
Auton takana on mukavinta matkustaa, paitsi etta tukka lentaa koko ajan silmille. Vieressa harjoitteluni ohjaaja Euni.
Tukka putkella

Kylla se jonkkaaminen alkaa jo sujua ainakin multa, ehka pian lapsiltakin. Tekniikassa on kylla viela aika paljon parantamista. (Kylla tuolla tyopajassa muutakin onneksi tehdaan kuin opetetaan jonkkaamista, etta en ma ihan vaan sen takia tullut Afrikkaan asti :)).

Kun Bob Marley soi taustalla, on ruoka-avustuksen saajien tilastoiminenkin oikeastaan ihan jees. Voikohan mista vaan nauttia jos kuuntelee samalla Bob Marleyta?
Samalla voi saada iloa irti tutustumisesta swazien nimiin. Yhdessakin lomakkeessa jonkun vanhan naisen nimi oli Butter... Tai haluaisitko nimeksesi ehka Fly Mamban tai Boy-Boyn?

Valistusmateriaalia toimiston seinalla. Taalla kaytetaan viela tallaisia suoraviivaisempia keinoja.

sunnuntai 26. lokakuuta 2008

Moçambique

Huh, yhteen viikkoon mahtui niin paljon uutta, etten tiedä mistä edes aloittaa. Olen ajanut autoa vasemmanpuoleisessa liikenteessä sisällissodan jälkeensä jättämiä kuoppia väistellen (olin siinä kuulemma aika hyvä – kiitos kuuluu tietokonepeleistä opituille taidoille! :)), uinut meressä valashain kanssa, syönyt eksoottisia ruokia, saanut ruokamyrkytyksen, polttanut päänahkani otettuani cornrowt, ollut merisairaana ja saanut outoja punaisia pilkkuja ympäri kehoani. Olen rakastunut Maputoon, tullut taas vähän ruskeammaksi ja ollut onnellinen päästessäni takaisin kotiin Mbabaneen.


Miten edes päädyin lähtemään Mosambikiin? En ole ihan varma. Ensin olin menossa Tuulikin ja Marian kanssa rantalomalle Etelä-Afrikkaan. Huonekin oli jo varattuna Sodwana Baysta. Sitten nuo kaksi ja Veli-Matti ja Anne päättivät lähteä sitä ennen viikonlopuksi Mosambikin pääkaupunkiin Maputoon. Tuulikki varasi meille huoneen sieltä – tai luuli varanneensa. Huomasimme, että meille olikin huone varattuna paikasta 600 kilometriä Maputosta koilliseen, Praia de Tofosta. Jotenkin lopulta päädyimme päivää ennen lähtöä sellaiseen ratkaisuun, että lähtisimme kaikki viisi ensin viikonlopuksi Maputoon, josta minä, Maria ja Tuulikki jatkaisimme Praia de Tofoon. Sitten vain autoa vuokraamaan ja toivomaan, että viisumit maksavat rajalla niin vähän kuin mitä huhu kertoi. Jokaisella ihmisellä, jolta kysyimme, oli vain ollut eri mielipide viisumien hankkimisesta. Joku oli sitä mieltä että niitä ei tarvitse ollenkaan, joku sitä mieltä että niitä saa vain konsulaatista ja joku väitti niiden maksavan rajalla jonkun ihan älyttömän määrän rahaa. Konsulaatti oli kiinni päivänä ennen lähtöämme, ilmeisesti ne olivat menneet katsomaan Swazimaan pääministerin valintaa, joten asiaa ei saanut sieltä kysyttyäkään.


Lähdimme matkaan perjantai-iltapäivänä töiden jälkeen. Autovuokraamon viehättävä neiti kuulosti vähän kauhistuneelta siitä, että olimme lähdössä siihen aikaan. Se kyseli, että olemmeko me ihan oikeasti lähdössä nyt, ja että olemmeko me sitten olleet ennenkin Mosambikissa? Emme antaneet muiden skepsisyyden kuitenkaan lannistaa itseämme. Matka sujuikin ongelmitta. Rajalla tosin auto kieltäytyi yhteistoiminnasta ja pamautti varashälyttimet päälle aina kun yritimme lähestyä sitä. Seisoskelimme sitten hetken puun alla sadetta pitämässä ja ihailemassa yhtä Swazimaan kuuluisista ukkosmyrskyistä, kunnes auto leppyi meille ja suostui jatkamaan matkaa. Viisumit maksoivat vain 172 randia/emalangenia (vähän yli 10 euroa), eikä kukaan huomauttanut mitään siitä että oleskelulupamme oli ehtinyt jo päättyä. Onneksemme emme tienneet vielä millaisia Mosambikin tiet ovat, muuten emme ehkä olisi uskaltaneet ajaa Maputoon pimeällä. Maputon tietulleista selvittiin randeilla, Etelä-Afrikan valuutalla, niitä oli unohtunut mukaan onneksi parikymmentä.


Maputo


Maputo on kaupunki joka vei mun sydämen. En ehtinyt viettää siellä kuin yhden päivän ja kaksi iltaa, joten en saanut kuviin jokaista viehättävää yksityiskohtaa, jonka haluaisin näyttää teille jokaiselle. En ehkä osaa sanoinkaan kuvailla, miten kaunis paikka se oli kaikessa rähjäisyydessään, likaisuudessaan ja köyhyydessään. Kommunismin ajan betonikolossit, hylätyt siirtomaa-ajan talot rapistumassa kaupungin keskustassakin, viehättävän omaperäinen mosambiklainen taide kaduilla, latinalaisen kulttuurin vaikutus, rannat ja palmut ja surullisenkauniit ihmiset joiden kasvoilta näkyivät sodan menetykset. Mosambikin ihmisissä oli jotain, minkä vuoksi mun oli helppo samaistua niihin ja tuntea heti yhteenkuuluvuutta. Ehdin Maputossa vähän tutustua yhteen HIV-positiiviseen kodittomaan poikaan, joka oli suunnilleen minun ikäiseni. Hänen nöyryytensä ja vilpittömyytensä teki minuun syvän vaikutuksen ja sai samalla näkemään, että tuossa voisin olla minä – ja tavallaan siinä olenkin minä, siinä paikassa missä kaikki ihmiset ovat yhtä Jumalassa. Olisin halunnut tosi kovasti auttaa, mutta en voinut enempää kuin siunata, rukoilla ja ostaa vähän ruokaa. Ja älkää sanoko että tein minkä hetkessä pystyin, sillä aina olisi voinut tehdä enemmänkin, oikeasti.


Tien päällä


Sunnuntaina jätimme Annen ja Veli-Matin taaksemme etsimään tiensä takaisin Mbabaneen kombikyydillä, ja matka jatkui kohti Tofoa. Kartalla tie näytti mukavalta ajaa. Viehän Tofoon sentään moottoritie numero yksi Maputosta ylemmäs Mosambikiin. No, mosambiklainen käsitys moottoritiestä on ehkä aika erilainen kuin suomalaisten tai swazien... Kyllähän meitä oli varoiteltu, että tiet Mosambikissa ovat huonoja, ensin siirtomaa-ajan alikehityksen vuoksi ja sen jälkeen kahdenkymmenen vuoden sisällissodan jäljiltä. Aika suuri osa tiestä oli jo kunnostettu niin, että siinä oli kaksi ihan kelvollista kaistaa, mutta voin 70 kilometrin pätkä oli vielä aiemmassa asussaan. Se siis tarkoitti valtavia reikiä keskellä tietä, jatkuvasti, ja hiekkapenkereelle hiljalleen sortuvia reunoja. Tällä osuudella nähtiinkin menomatkalla kaksi ja paluumatkalla yksi tien sivuun kaatunutta rekkaa.


Muita matkustamisen ihmeitä: Poliisi pysäytti meidät neljä kertaa. Kahdesti ilmeisesti huvin vuoksi, kerran saadakseen rahaa, mistä selvittiin pienellä nöyristelyllä ja lahjuksella (Hyvä Tuulikki! Mä olisin niin pulassa noiden kanssa, en osais niellä ylpeyttäni :)), ja kerran kertoakseen että me ei saataisi ajaa Mosabikissa Suomen ajokortilla. No, mitäs nyt tehdään, me mietittiin – mutta ei ilmeisesti tarvinnutkaan tehdä mitään, tämän kerrottuaan poliisi lähti pois ja antoi meidän jatkaa matkaa. Viides poliisi jonka kohtasin oli Maputossa. Se oli tosi mukava, jutteli kaikenlaista ja lopulta pyysi minut treffeille ja kylään poliisiasemalle. Kieltäydyin tietenkin taas kohteliaasti univormujen ja isojen pyssyjen oudosta viehättävyydestä huolimatta, kertoen että minulla on jo someone special Suomessa odottamassa.


Opimme myös aivan uusia tapoja kuljettaa ihmisiä ja eläimiä. Näkeehän niitä täälläkin, mutta ei ihan samassa mittakaavassa! Näimme muun muassa vuohia ja hanhen bussin katolla ja kymmenen pientä vuohta ja kaksi ihmistä tukkikuorman päällä rekan vetämänä. Jostain syystä monien kombien (afrikkalainen julkisen liikenteen muoto joka on jotain taksin ja bussin väliltä) eteen oli kiinnitetty iso kala. Mistähän siinäkin sitten oli taas kyse, sitä en tiedä.


Praia de Tofo


Tofo on hiekkaa, palmuja ja aaltoja. Hiekkaa, palmuja, aaltoja, hiekkaa, hiekkaa, ja palmuja. Ja vielä vähän hiekkaa, joka paikassa. Hiekkaa tukassa, hiekkaa sängyssä, hiekkaa laukussa. Oljesta tehtyjä majoja, pikkupoikia myymässä simpukoista tehtyjä koruja, homeisia patjoja, homeista kaikkea, kylmiä suihkuja ja kuumaa aurinkoa. Pari pientä kujaa ja kioskia, muutama ravintola, viehättävä surffarikahvila, sukelluskouluja ja David Hasselhoffin näköisiä ja oloisia rantaleijonia.


Ehkä kerron viimeisimmästä ensiksi. Surffaajien kohtaaminen oli mahdollisesti matkan suurin järkytys. En olisi vain uskonut, että 80-luku elää jossain alakulttuurissa vielä noin vahvana! Tofo oli täynnä miehiä, joilla oli pitkät, vaalennetut hiukset, ruskeat kehot ja rintakarvoja, ja joiden elämäntehtävänä oli surffata, esitellä kehoaan rannalla ja välillä hyppiä aaltoihin Baywatchia onnistuneesti imitoiden. Siis niinq OIKEESTI...


Miellyttävä kohtaaminen tapahtui sen sijaan kauempana Intian valtamerellä merisafarilla, jolle hyppäsin mukaan pää edellä, tapani mukaan. Tajusin vasta meressä valashain vieressä ollessani, etten ole koskaan uinut räpylät jalassa tai käyttänyt snorkkelia, ja että olisin ehkä voinut kysyä vinkkejä niihin ennen kuin olen avomerellä ja minun pitäisi ihastella maailman suurinta kalaa, yhdeksän metriä pitkää. Ensimmäinen sukellus menikin näiden taitojen opetteluun, mutta onneksi mereltä löytyi toinenkin valashai, jonka kanssa pulikoimme melkein puoli tuntia! Ennen veteen menoa pelotti, että entä jos se ei pidäkään ihmisistä, mutta heti kun sen näki, ei sitä osannut olla peloissaan. Valashaita ei paljon ihmiset kiinnostaneet, se vain seilasi vedessä suu auki planktonia syöden ja aika pösilöltä näyttäen. Ei sellainen köntys tekisi pahaa kuin ihan pikkukaloille, joita se syö. Toinen meressä kohtaamani olio oli meduusa. Tämä ei ollut aivan yhtä miellyttävä kohtaaminen. Ai niin, ja näin myös rapuja ja simpukoita! Ja valaan pyrstön!


Kohtasimme Tofossa myös – muita suomalaisia. Kuka meistä se olikaan, joka sinne tullessa oli sanonut, että nyt olemme kyllä niin syrjäisessä maailmakolkassa että ehkä täällä olisimme ainoat suomalaiset... Lomailemassa oli siellä fysioterapeuttiopiskelija, joka teki Maputossa työharjoitteluaan. Myös Maputossa sekä meno- että paluumatkalla törmäsimme suomalaisiin, vieläpä tuttuihin tilapäisiin afrikansuomalaisiin. Pieni manner... :)


Home Sweet Home


Päivät kuluivat nopeasti aalloissa leikkien ja tropiikista nauttien. En ole muistaakseni ennen ollut tuollaisessa trooppisessa ilmanalassa, joten kaikki siihen liittyvä oli minulle uutta ja ihanaa. Loma teki hyvää, mutta myös paluu takaisin Swazimaahan ja Mbabaneen oli mukava. Mosabikin jälkeen joitakin asioita Swazimaassa osaa arvostaa ihan uudella tavalla. Kun tämä on ollut ainoa Afrikan maa jota tunnen edes vähän, ei ole voinut suhteuttaa näitä kokemuksia oikein mihinkään. Nyt kun niitä voi suhteuttaa maahan, joka on ollut vielä vähän aikaa sitten maailman köyhin, monet asiat täällä tuntuvat todella ylelliseltä. Niin kuin supermarket, moottoritiet, kuumat suihkut ja talo joka ei haise homeelle. Mbabanessa tuli ostarilla heti vastaan tuttu luomukahvilan myyjä, joka tervehti iloisesti, Shopritesta ostin pakasteesta vegaanista soijarouhekastiketta ja taksikuski haukkui Maputoa, kehui Mbabanea ja lopulta kysyi haluaisinko hänen kanssaan naimisiin. Illalla Mohammed sattui kulkemaan ohitse ja kävi toivottamassa tervetulleeksi takaisin, ja aamulla siivooja imitoi kissaa oven takana ja kun avasimme oven, se kysyi että voitaisko me vaihtaa satanen kahteen viiskymppiseen. Kohta lähtö kirkkoon ja sitten taas pyhäkoululaisten armoille. Takaisin tuttuun ja turvalliseen arkeen. :)


Loppuun vielä vähän Swazimaan uutisia: Swazimedia kertoo, että YK:n listoilla Swazimaa on middle income country, siitä huolimatta että on selvää että kansa täällä on köyhää, köyhää, köyhää. Tämä johtuu tietenkin hallitsevan luokan rikkaudesta. Itse asiassa, jos varallisuus jaettaisiin täällä tasaisesti, jokaisella swazilla olisi miljoona emalangenia, joka on noin 100 000 dollaria!




Maria Maputossa


Maputon kadut on nimetty sosialismin sankareiden mukaan.


Tiukkaa tinkimistä


Ykköstie ja kaatunut rekka. Tämä kuva näyttää juuri siltä miltä näyttivät unelmani teini-ikäisenä, kun suunnittelin isona ryhtyväni vallankumoustaistelijaksi viidakkoon.


Vuohia katolla!


Majamme rannalla Tofossa. Samaa materiaalia kuin ne talot joissa suurin osa mosambiklaisista asuu, mutta vain isompi ja varustettu ikkunalla. Seinistä näki viehättävästi auringonsäteet ja merituuli hyväili kasvoja koko yön.


Tuulikki, minä ja Maria Inhambanessa.


Meri ja Meri! :)


Palmuja, palmuja, palmuja, palmuja, palmuja, palmuja, palmuja, palmuja, palmuja...

Ps. Jos jotain tulee mieleen niin kyllä näitä kirjoituksia saa myös kommentoida!